Jälkiä


Nyt ollaan toukokuussa eikä lunta maassa ole enää kuin pieninä pälvinä kaikkein varjoisimmissa metsänkoloissa. Nämä eläinten jäljet ovat huhtikuisilta reissuiltamme, kun vielä osaksi suksillakin pääsi järvien rantoja pitkin.

Poikkesimme tutulla laskujoella katsomassa joko vesi virtasi vapaana. Kirkas vesi solisi osittain jään alla, mutta kohdittain jääkin oli jo sulanut.  Samalla saimme hämästellä majavan urakoita puron ympäristössä. Suuria tukkeja oli nakerrettu talttahampailla ja kaadettu veteen, toiveena varmaanki saada kunnon pato aikaiseksi ja vesi nousemaan.

Tässä rungossa riittää vielä työmaata.

Tämä runko on sen sijaan saatu päätökseen ja kaadetuksi sopivasti puron jäälle.

Kukahan tässä on käynyt tonkimassa. Palokärki? Mäyrä?

Yhtenä päivänä maalla kävelylenkillä ollessa kiinnittyi huomioni maassa oleviin suuriin tassun jälkiin. Oli kyllä helppoa antaa mielikuvituksen laukata ja kuvitella suden mennä jolkottaneen samaa reittiä, kuin mitä me nyt

kuljimme.

Kävin katsomassa Internetin maailmasta, mitä siellä sanotaan suden jäljistä:

Suden jäljessä näkyvät selvästi pitkien ja voimakkaiden kynsien (4 kpl) painaumat. Suden takatassun varpaat ovat enemmän supussa, jolloin sen jälki näyttää hieman pitkulaisemmalta kuin etutassun jälki. Suden askelparin jälki on jopa kaksi metriä eli selväsi koiran askelväliä pitempi... Enpä huomannut tuota askelväliä tarkastella.

Eihän se nyt niin ihme, jos tuolla susi on liikuskellut, alkaahan meidän mailta Pirkanmaan suuret erämaa-alueet. Niin paljon, kuin metsissä siellä suunnalla liikumme eri vuodenaikoihin, niin koskaan ei olla törmätty susiin, karhuihin, ilveksiin, hirviin, peuroihin... Kyllä meidän väki on sen verran äänekästä, että villeimmät eläimet ottava kintut alleen, kun meistä saavat vihiä. Ainoastaan metsäkanalintuja aina silloin tällöin päästään kohtuulisilta etäisyyksiltä näkemään.

Kevätpuuhat aloitettiin roskien polttamisella. Pihamaalta viime syksynä kaadetut vesakot tuli poltetuksi ja samalla vähän uusistakin kaadoista syntyneet roskat. Harvensimme pihapiirin umpeen kasvavaa niittymaata. Katsotaan kesällä kuvaa uudelleen, oliko perhosille ja muille eliöille sopiva asuinalue kukassaan.

Parsonrusselimme Lilli oli onnellinen, kun viime syksynä hukkunut tennispallo löytyikin oksapinosta... muiden onni onkin sitten kysymysmerkki?! Lilli heittää pallon jalkoihimme, jotta sitten taas saisi sen noutaa, kun työntoihuissa oleva harmistuksissaan viskoo pallon milloin minnekin siinä toivossa, että koira ei sitä enää löytäisi. Tässä tapauksessa heittäjä väsähtää ensin kuin tämä koira!